Valmentaja Verner Järvinen

Heikki Kantolan kirjoittamaa juttua Suomalaisen valmennuskulttuurin kehitys (Valmentaja-lehti 5-6: 21, 2005) luetaan taas yhdessä, eikö niin? Jutussa on paljon omia ajatuskuvioita ja teette viisaasti hankkiessanne alkuperäisjulkaisun ja luette Kantolan puhdasta tekstiä.
Nyt otetaan käsittelyyn harvinaisen vähäistä huomiota saanut monipuolinen voimamies ja maamme ensimmäinen todella hyvin tunnettu kansainvälinen urheilijamme, Verner Järvinen (1870-1931). En tuo tässä esille hänen menestyksekästä urheilu-uraansa, vaan korostan hänen merkitystään valmennuksen parissa.
Omien poikiensa kasvattajana ja valmentajana hänet on syytä muistaa. ”Isä-Järvisenä” hän teki pojistaan huippu-urheilijoita. Matista tuli keihäänheiton olympiavoittaja ja Akillesta kymmenottelun kaksinkertainen olympiahopeamitalisti. Kasvatus ja valmennus kulkivat käsi kädessä. Harjoitukset sovellettiin iän mukaan, liikoja päämääriä ja tulevaisuutta suunnitellen. Pääasiaksi muodostui se, että liikuttiin, urheiltiin ja harjoiteltiin. Jos tulokset riittivät olympiamenestykseen saakka se otettiin tietenkin kiitollisena vastaan, mutta ilman tätä huimaa menestystä olisi liikunta kuitenkin jatkunut. Nyt tuntuu siltä, että huippu-urheilijoidemme niskaan ladataan niin tavattoman rankat menestymisen toiveet, että se vaarantaa jopa koko elämän kestävän liikuntainnostuksen.
Verner piti yllä sotilaallista kuria ja järjestystä määräten mm. läksyjenlukuajat urheileville pojilleen. Poikien harjoittelua leimasi terveellisyyden korostaminen. Pojat harjoittelivat yhdessä. Hiihto- ja juoksukisoissa hän sovelsi poikiinsa tasoitussysteemiä, jossa huomioitiin ikäerot. Voimistelu oli poikien ruumiillisen kasvatuksen tärkein perusharjoitus. Voimisteluohjelma oli kova ja hikeen piti päästä. Isän valvova silmä huomasi pienimmänkin taipumuksen vetelyyteen. Voivatko syynä meidän nykyisten huippu-urheilijoidemme vammakierteeseen olla riittämättömät voimisteluharjoitukset ja liian vähäinen panostus lihaksia ja jänteitä voimistaviin harjoituksiin?
Isä-Verner oli ehtymättömän kekseliäs herättämään poikiensa liikuntainto. Koko kesä kului yhtämittaisessa kisailussa. Kilpailuja kiihottamaan Verner jakoi palkintoja pojilleen, tavallisimmin pikkukolikoita, mutta kiertopalkinto kesän jälkeen saattoi olla odottamassa jokin arvokkaampikin palkinto. Sanotaan Vernerin olleen aikaansa edellä valmentajana ja urheilukasvattajana.
Lopuksi vielä Vernerin vankka näkemys urheilusta ja sen harjoittelusta, esim. pikamatkoilla suomalaisten menestymistoiveet eivät olleet hääppöiset: ”Se on siinä, nähkääs, ettei osata harjoitella oikein. Kun joku sanoo, että pitää retkutella ja hissutella radalla tuntikausia, että lihakset herkistyisivät, niin nyt ei muuta tehdäkään. Ei sillä lailla juoksemaan opita, ja hermotkin sellainen alituinen retkuttelu pilaa. Niiden pitää tottua kovaan ponnisteluun ja toimittamaan ankaria käskyjä lihaksille, eikä vain veteliä rentoutumismääräyksiä. Tolkku olla pitää”.