Heikki Kantolan mainiota yhteenvetoa Suomalaisen valmennuskulttuurin kehitys (Valmentaja-lehti 5-6: 19, 2005) luetaan taas yhdessä, eikö niin? Rukalla on taas hiihdetty "maailmankuppia" ja sen kunniaksi nostetaan esille 1800-luvun lopun hiihtosankareitamme. Kantolan mukaan hiihdosta tuli ammattiurheilua, joka houkutteli latuja kiertämään parhaita hiihtäjiämme. Runsaat palkinnot takasivat myös runsaan osanoton. Vaikka rahapalkinnot kiellettiin vuonna 1908, kansallinen ja pohjoismainen kilpailutoiminta pitivät huolen lisääntyvästä hiihtoinnostuksesta. Kärkihiihtäjämme olivat maaseudun miehiä, jotka hankkivat pohjakuntonsa raatamalla elantonsa eteen metsätöissä ja samoilemalla pitkiä matkoja riistan perässä.
Maamme ensimmäiset epäviralliset hiihdon Suomen mestarit löytyivät Oulusta: Aappo Luomajoki ja Jussi Ritola. Hiihtäjämme kävivät Kantolan muistiinpanojen mukaan ensimmäsen kerran ulkomaan kilpailureissulla vuonna 1892.
Jussi Kirjavaisen kuvauksen mukaan 1900-luvun alussa veljekset Eetu ja Jussi Niska olivat kovia harjoittelemaan. Syksyllä aloitettiin harjoittelu juoksemalla ja suksille noustiin heti kun järvi jäätyi. Jussi Niska riisui takin hartioiltaan, pani kellon näkyvään paikkaan ja ryhtyi kiertämään kilometrin kierrostaan jäällä. Kellosta katsottiin tasaisen kova vauhti. Kerrankin hänen sanotaan lisänneen harjoitusta kahden viikon ajan joka päivä ja seurauksena oli, että mies tuskin jaksoi raahautua eteenpäin. Silloin oli väsynyttä ruumista armahdettava viikon verran.
Harjoitusohjeissa hiihtäjille vuonna 1900 Karl Hällberg neuvoi jättämään pois tupakan, kahvin ja väkijuomat. Harjoitella kannatti joka päivä ja lääkärin neuvoja piti noudattaa. Jokapäiväinen voimistelu kuului mukaan harjoitteluun. Harjoituksen jälkeen oli tärkeää peseytyä, hieroa iho kuivaksi veteen kostutetulla pyyhkeellä ja vettä piti juoda runsaasti.
Lisää luettavaa:
Aappo Luomajoki
Jussi Ritola
